17. Mutta Joosef sanoi: »Se ei käy! Vain se mies, jolta malja löytyi, olkoon minun orjani, ja te muut saatte rauhassa palata isänne luo.»
18. Silloin Juuda astui Joosefin eteen ja sanoi:»Anna anteeksi, herra, että rohkenen puhua muutaman sanan. Älä vihastu minuun – sinä, joka olet kuin farao.
19. Sinä itse kysyit meiltä: ’Onko teillä isää tai veljeä?’
20. Ja me sanoimme sinulle: ’Meillä on vanha isä, ja hänellä on nuori poika, joka on syntynyt hänen vanhoilla päivillään. Pojan oma veli on kuollut, hän on äitinsä lapsista ainoana jäljellä ja isällemme hyvin rakas.’
21. Sinä sanoit meille: ’Tuokaa hänet tänne minun luokseni, että saan nähdä hänet omin silmin.’
22. Ja me sanoimme sinulle: ’Poika ei voi lähteä isänsä luota, sillä jos hän lähtee, isä kuolee.’
23. Silloin sinä sanoit meille: ’Jos nuorin veljenne ei tule tänne teidän mukananne, ette saa enää astua minun eteeni.’
24. »Kun olimme palanneet kotiin, kerroimme isällemme, sinun palvelijallesi, mitä olit sanonut.
25. Kun hän sitten kerran sanoi: ’Lähtekää jälleen ostamaan meille vähän syötävää’,
26. me vastasimme: ’Emme voi mennä sinne, ellei nuorin veljemme ole mukanamme. Ilman häntä emme voi astua sen miehen eteen.’
27. Niin isämme sanoi meille: ’Tiedättehän, että vaimoni synnytti minulle kaksi poikaa.
28. Toinen heistä lähti luotani, ja minä luulen, että hänet on peto raadellut, sillä en ole sen koommin nähnyt häntä.
29. Jos te nyt viette tämän toisenkin pois luotani ja hänelle sattuu onnettomuus, te syöksette minut, harmaapään, murheen murtamana tuonelaan.’